Suomeksi På svenska In English

Historiaa

HAUTAMUISTOMERKKIEN HISTORIA

Hautausmaan tehtävä

Hautausmaa löytyy pienimmästäkin kirkonkylästä. Hautausmaa on keskeinen osa suomalaista maisemaa aivan kuten kirkotkin. Maisema-arkkitehtuurin liittyvän merkityksensä lisäksi hautausmailla on huomattava kulttuurin säilyttämiseen liittyvä tehtävä. Hautausmaat ja hautamuistomerkit ilmentävät omaa aikaansa säilyttäen ja siirtäen historian tietoa sukupolvelta toiselle, samalla ne kertovat myös paikkakunnan historiasta.

Hautausmaiden näkyvin toiminnallinen tehtävä on tarjota hautasijoja eli ne toimivat vainajien leposijoina. Hautausmailla omaiset voivat tehdä osan surutyöstä, siellä heillä on mahdollisuus läheisten muisteluun ja surun läpiviemiseen. Hautausmaat ovat yhteiskunnassamme lähes ainoa paikka, jossa kerrotaan elämämme ajallisesta lyhyydestä, siellä voi hiljentyä elämän perusarvoihin.

Hautaamisen historia

Hautatapojen muuttuminen näkyy eri aikakausilla. Kivikaudella vainajat haudattiin polttamalla maahan kaivettuun kuoppaan, joka oli usein verhottu kivipaasiarkulla. Samaan aikaan kuului myös vainajien peittäminen punamullalla, jota pidettiin elämän värinä.

Pronssikaudella, varsinkin Etelä- ja Länsi-Suomessa vainajat haudattiin röykkiöhautoihin, joita kutsutaan myös hiidenkiukaiksi. Vanhemmalla pronssikaudella vainajat haudattiin polttamatta, nuoremmalla pronssikaudella siirryttiin polttohautaukseen.

Rautakaudella vainajat poltettiin ja kätkettiin hauta-anteineen mataliin kiviröykkiöihin. Keskeisellä rautakaudella tuli käyttöön ns. polttokenttäkalmisto, johon roviolta kerätyt luut ja esineistö kylvettiin. Tuolloin esiintyivät myös ensimmäiset ruumishautaukset, joissa vainaja kätkettiin juhlapuvussaan ja hauta-antimissaan matalaan, joskus kivillä katettuun kuoppaan. Nuoremmalla rautakaudella ruumishautaus yleistyi sekä muuttui esineistöltään yhä köyhemmäksi.

Kristinuskon leviämisen voimakkain ilmentymä oli polttohautauksen loppuminen ja esineiden väheneminen haudoissa. Ruumishaudat alkoivat yleistyä v. 1000 vaiheilla.

Kun 1200-luvulla maahamme alettiin rakentaa kirkkoja, yleistyi tapa haudata vainajat kirkon tiloihin, kirkon lattian alle tai kirkon välittömään läheisyyteen, kirkkotarhaan. Tavoitelluinta oli päästä haudatuksi mahdollisimman lähelle alttaria, jonne haudattiin pappeja ja merkkihenkilöitä. Kirkkojen alle muurattiin tiilestä ja luonnonkivestä kokonaisia hautaholveja sekä tehtiin salvottuja hautakammioita. Osa kirkon lattiasta muodostui hautojen päälle lasketuista hiekkakivilaatoista. Hautausolot olivat hyvin sekavat aina vuoteen 1882 asti, jolloin kirkkoon hautaaminen lopullisesti kiellettiin terveydellisistä ja hygieenisistä syistä.

Kirkkoon hautaamisen lopettamisen seurauksena ruvettiin vainajia hautaamaan kirkkotarhaan. Haudat jakautuivat eriarvoisiin paikkoihin, arvokkaimpia olivat kirkon läheisyydessä sijaitsevat hautapaikat. Varakkaat perheet pystyttivät erillisiä holvihautoja. Vasta 1900-luvulla alettiin haudata ennakkoluulottomasti koko kirkkomaalle.

Suomessa tuli käyttöön polttohautaus 1920-luvulla, jolloin hautausmaista erotettiin uurnahautauskortteleita tai perustettiin erillisiä uurnahautausmaita. Yhteisillä haudoilla eli muistolehdoissa ei itse hautapaikalle sijoiteta muistomerkkiä, vaan haudattujen nimet kerätään yhteiseen paikkaan. Nimet on saatettu hakata kiveen tai ne on kaiverrettu erillisille laatoille, jotka kiinnitetään yhteiseen taustaan. Kolumbaario taas on sisätiloissa tai ulkona oleva seinä, jossa uurnat on asetettu vierekkäisissä tai päällekkäisissä riveissä oleviin syvennyksiin, jotka on suljettu vainajan nimen ilmaisemalla laatalla.

Hautamuistomerkkiperinne

Suomessa varsinaisiin hautamuistomerkkeihin liittyvä perinne on saanut alkunsa keskiajalta. Muistomerkkien tarkoitus hautapaikan merkitsemisen lisäksi oli kertoa vainajan varakkuudesta, mahdista ja yhteiskunnallisesta asemasta. Hautamuistomerkki viesti myös uskonnosta ja ne ilmensivät paikallista ja valtakunnallista historiaa. Alun perin kiven uskottiin myös estävän vainajan haamua nousemasta kummittelemaan maan päälle.

Keskiajalla oli yleistä haudata vainajat vihittyyn maahan kirkon ulkopuolelle. Näitä 1100- ja 1200-luvun hautoja ovat peittäneet yksinkertaiset kiveykset. Kirkon lattian alle hautaamisen aikoina haudat katettiin sileillä hautapaaseilla, joista vanhimmat ovat 1200-luvulta. Tavanomaisin keskiaikainen hautakivityyppi oli puolisuunnikkaan tai suorakaiteen muotoinen laatta, joka valmistettiin kalkki- tai hiekkakivestä. Laattoihin oli hakattu tai kaiverrettu koristeita: esim. vainajan vaakuna tai kuva sekä reunaa kiertäviä nimi- ja omistuskirjoituksia. Sarkofagi taas oli monumentaalinen ja upeasti koristeltu ruumisarkku, joka oli lattiapinnan yläpuolella. Sarkofageja käyttivät kuoriin tai kuorin eteen haudatut aatelit.

Kuva: Ingigerdin hautakivi vuodelta 1291

1600-luvun puolessa välissä kirkon lattian alle muuratut haudat katettiin kalkkikivisillä paaseilla. Kuva-aiheina käytettiin esim. sääriluita, tiimalasia tai pääkalloa; ne oli sijoitettu kiven keskelle sekä jokaiseen kulmaan.

Henkilökuvin varustetut hautalaatat yleistyivät 1600-luvulla. Henkilöhahmojen kuvaus on keskiaikainen; henkilöt on kuvattu suoraan edestäpäin, kädet rinnan päällä, kämmenet vastakkain. Heidät kuvattiin ajan asuihin: miehet asepukuihin ja naiset juhla- tai leskenpukuun.

Kuva: Akseli Kurjen hautakivi Ulvilan kirkosta. Vainaja on kuvattu haarniskoituna, päähine ja hansikkaat jalkopäässä sekä jalkojen alla kuoleman symboli – pääkallo.

1600-luvulla, barokin kautena, hautamuistomerkit kehittyivät kohoreliefistä täysplastisiin veistoksiin. Hautamuistomerkin perusmuotona oli tumba, jonka kansilaatalla vainaja tai vainajan puolisoineen kuvattiin yleensä lepäävään asentoon. Usein aateliston, papiston ja porvariston hautavarustukseen kuuluivat myös haudan yhteyteen ripustettavat epitafi -taulut ja vaakunat, jotka kertoivat vainajan arvonimistä, asemasta, teoista ja sukutaustasta. Teksteinä käytetyt raamatun kohdat korostivat ylösnousemusta ja iankaikkista elämää.

Tämä hautataide, joka työllisti suuren joukon käsityöläisiä, loppui kokonaan 1700-1800 –lukujen vaihteessa, jolloin kirkkoon hautaaminen lopetettiin.

1700-luvun lopulle asti veistetyt hautakivet olivat pääasiassa tuontitavaraa Tallinnasta, Gotlannista, Saarenmaalta, etelä-ruotsista ja Saksasta. Syynä tuontitavaraan oli se, että Suomessa ei ollut helposti työstettävää kalkkikiveä, vuolukiveä ei ollut vielä löydetty eikä graniittia osattu työstää. Viaporin linnoituksen rakennustyöt aloitettiin 1750-luvulla, jonka myötä Suomeen tulleet ulkomaalaiset kivenhakkaajat siirsivät taitojaan ja oppimiaan keskieurooppalaisia tyylejä omaksi kulttuurihistoriaksemme.

1800-luvulta lähtien hautakivet ovat pääasiassa ns. pystykiviä, joiden muodot ja mittasuhteet vaihtelevat. Hautamuistomerkkien valmistus muuttui 1800-luvun kuluessa, jolloin hautakivituotantoa pyrittiin koneellistamaan; silti se oli vielä hyvin käsityövoittoista aina 1950-luvulle asti. Kirkkomaille ja myöhemmin hautausmaille pystytettiin aluksi samantapaisia hautaa kattavia levyjä kuin kirkkoonkin. Ensin nämä levyt laitettiin suoraan maan pinnalle, mutta myöhemmin huomattiin, että kivelle oli saatava jonkinlainen jalusta. Ensin käytettiin liuskepaasia, suoraan luonnosta saatuja mukulakiviä tai graniittia, jota oli jonkun verran käsitelty. Myöhemmin kivien alle muodostui yhtenäinen sokkeli. Hautamerkkilaatat pysyivät kauan samankokoisina kuin kirkon lattiassa olleet.

Hautalaatan pyrkiessä pystyyn alustaltaan syntyi puolipysty hautakivi eli sammakkokivi. Näitä kiviä tapaa monenlaisina muotoina ja kokoina, yleensä sammakkokivistä tuli vähävaraisten hautakivi, mutta niistä kiinnostuivat myös ne, jotka halusivat vaatimattoman hautamuistomerkin haudalleen.

Pystykivikausi asettuu noin 1850-1910 –luvuille. Pystykiveksi kutsutaan kiveä, joka on kaikilta puolin hakattu tai kiillotettu. Malliltaan ne ovat monen muotoisia. Yleensä niissä on kolme osaa: pääkivi, väliplintti ja postamentti. Kivissä käytettiin paljon tekstiä: nimikirjoituksia, raamatunlauseita ja värssyjä. Symboleina oli yleensä risti, tähti, ankkuri, soihtu, laskeva aurinko jne. Yleisesti symbolien käyttö oli kuitenkin vähäistä.

Hautausmaillamme tavataan myös obeliksien tai paasien muotoisia hautakiviä, joiden yläpää on katkaistu. Näitä hautakiviä pystytettiin yleensä sellaisten ihmisten haudoille, joiden elämä oli loppunut kesken. Näistä patsaista tuli hyvin suosittuja.

Kuva: Erilaiset pystypaadet olivat hyvin yleisiä hautakiviä 1800-luvulla. Vain etupuoli pystypaadesta on käsitelty. Paasia valmistettiin yleensä mustasta dioriitista.

Takaseinäpatsaat tulivat käyttöön kun reunakivet tulivat pakollisiksi aluksi Helsingin hautausmaalla. Nimensä patsas on saanut siitä kun ne pystytettiin takimmaiselle reunakivelle. Tämä uusi ”muoti” toi kokonaan uuden suunnan hautamuistomerkkien suunnitteluun.

Teollistumisen myötä 1960-1970 –luvuilla yhteiskuntamme alkoi muuttua. Asunnoista tehtiin tulitikkulaatikoita, samoin hautakivistä ”matkalaukkumalleja”. Pitkälle viety sarjatuotannollistaminen on syrjäyttänyt yksilölliset käsityönä valmistetut hautamuistomerkit. Tätä samankaltaistamista ovat edistäneet myös hautausmaiden suunnittelijoiden pyrkimykset yhtenäisiin näkymiin sekä seurakuntien laatimat hautamuistomerkkiä koskevat ohjesäännöt.

1980-1990 –luvuilla alettiin kiinnittää huomiota siihen, että hautamuistomerkit olivat muuttuneet samankaltaisiksi ja yksitoikkoisiksi. Hautakiviin alettiin etsiä sisältöä ja sanomaa ja nykyisin se näkyy uusina muotoina ja kivilajien kirjon lisääntymisenä.

Risti on selvästi käytetyin symboli, paljon esiintyy myös kasviaiheita sekä lintuja. Nykyisin kivissä käytetään myös paljon louhittua, ”luonnonmukaisempaa” pintaa.

Kivien samankaltaistuminen kuvastaa myös kysyntää ja ihmisten halua kohdella vainajia tasa-arvoisesti, muista erottumatta. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää, ettei samanarvoisuus ole välttämättä samankaltaisuutta, joten yksilöllisyyden sekä elämän ja kuoleman monitahoisuuden halutaan myös näkyvän hautausmailla ja muistomerkeissä.

Kansanomaiset hautamuistomerkit

Varsinaisia kansanomaisia hautamuistomerkkejä voidaan seurata n. 200 vuoden ajalta. Omintakeisinta kansanomaisille muistomerkeille on lähinnä muotojen niukkuus ja yksinkertaisuus. Perinteiset kansanomaiset muistomerkit tehtiin suurimmaksi osaksi puusta ja metallista. Puiset muistomerkit olivat yleensä ristejä tai hautapaaluja. Valurautaiset muistomerkit olivat suosiossa 1900-luvun alkukymmenille asti. Alkujaan ne olivat joko ristejä tai koristeltuja laattoja. Takorautaiset muistomerkit olivat hyviä kyläseppien taidonnäytteitä ja niissä oli vahva paikallinen leima. Kivisiä muistomerkkejä tehtiin vähän ja useimmiten ne olivat luonnonmuotoon jätettyjä kiviä.

Ortodoksiset hautamuistomerkit

Hautamuistomerkeissä ortodoksit käyttävät ns. vinoristiä. Varhaisimmat hautamuistomerkit ovat olleet veistetyin kuvion varustettuja hautapylväitä, joihinkin on upotettu myös ikoni. Karjalassa ristin päälle rakennettiin usein veistetty katos, joka laitettiin kauneussyistä, mutta se myös suojasi ristiä säiden vaihteluilta.

Grobujen käyttö on myös vanha perinne ortodoksisessa kulttuurissa. Grobut ovat hautaa kattavia hirsirakennuksia, jotka on rakennettu pyöröhirsistä, katettu laudoilla ja räystäslauta on usein taidokkaasti koristeltu. Katon keskusharjaan kiinnitetään usein risti. Grobun päädyssä on ikkuna, joka kuvastaa vainajan tahtoa olla yhteydessä eläviin. Viimeksi kuluneina vuosikymmeninä ovat läntiset vaikutteet vähentäneet ortodoksisten hautausmaiden omaleimaisuutta. Puuristien rinnalle on tuotu kivisiä teollisesti valmistettuja hautamuistomerkkejä, vain kiveen hakattu vinoristi kertoo vainajan uskonnosta. Kuitenkin kirkon jäsenten piirissä on herännyt kiinnostus vanhojen perinteiden ylläpitämiseen, joka näkyy perinteisten puuristien ja grobujen lisääntymisenä hautausmailla.

Kuva: Grobu ja katettu risti Uuden Valamon hautausmaalla

Lähteet:

Aaltonen, Leena – Kiiskinen, Kyösti. 1992. Hautauskulttuuri Suomessa. Jyväskylä: Gummerus.

Ars 1, Suomen taide. 1987. Keuruu: Otava.

Ars 2 Suomen taide 1988. Keuruu: Otava.

Heng, Bey. 1994. Hautausmaat arkipäivän asioina. Pieksämäki: Sisälähetysseuran kirjapaino, Raamattutalo

Lempiäinen, Pentti. 1972. Kuvat puhuvat. Pieksämäki: Sisälähetysseuran kirjapaino, Raamattutalo

Lempiäinen, Pentti – Nickels, Brita. 1990. Viimeiset leposijamme. Imatra: Ylä-Vuoksi.

Hautakivi 1991. 1991. Kiviteollisuusliiton julkaisu.

Wirkkala, Ilmari. 1945. Suomen hautausmaiden historia. Porvoo: WSOY.

hautakivet:

×
×